tiistai 24. toukokuuta 2011

Viimeinen viikko

Siis mitä, vika työviikko menossa? Ei voi olla totta! 

Kävin viime lauantaina Philadelphiassa katsastamassa miltä lähikylä näyttää ja kivaa oli. Hurautin kaverin kanssa aamulla Phillyyn päin ja olimme vaivaisen kahden tunnin ajomatkan jälkeen jo perillä (pisteitä siitä, että lähdimme klo 7 aamubussilla LAUANTAI aamuna!). Bussissa sain ehkä New York -matkani parhaimman kohteliaisuuden. Vieressäni istunut mies kysyi parin lauseen jälkeen, onko neiti sattumoisin Venäjältä kotoisin. Se nimittäin kuulostaa se neidin aksentti sellaiselta. Ja niin siinä vaan kävi, että kolmen kuukauden Amerikan matkailun jälkeen aksentti on vaihtunut suomalaisesta venäläiseen. Ei varmaan onnistu ihan joka likalta!
 Lauantain matka jatkui sillä, että meillä oli paikan päällä tarkoituksena suunnistaa Visitors Centreen, josta oli tarkoitus saada karttaa ja sen sellaista, päivän ohjelman helpottamiseksi. Neuvokkaina tyttöinä sitten kysyimme ensimmäiseltä bussiaseman työntekijältä suuntaa kyseiseen paikkaan ja lähdimme matkaan. Parin korttelin päästä löysimme perille ja olimme hyyyvin tyytyväisiä itseemme. Menimme rakennukseen sisään ja ensimmäiseksi ihmettelimme, että miksi ihmeessä paikka on täynnä silmälaseja ja karttoja ei näkynyt missään. Nooh, olimmekin vahingossa menneet paikkaan nimeltä Vision Centre, jossa siis myytiin silmäläseja! Mutta ei ollut sen suurempi juttu, emme kuulemma olleet ensimmäisiä, jotka ovat olleet yhtä huuli pyöreinä samaisessa silmälasikaupassa. Saimme uudet ohjeet ja jatkoimme matkaa naurun kippurassa. Päivä oli kaiken kaikkiaan tosi onnistunut, kävimme katsomassa kaikki keskeisimmät nähtävyydet, sää oli ihana ja lopulta jalat aivan totaalisen kuolleet kävelemisestä.

Nyt tosiaan viedään viimeistä työviikkoa. Tuntuu IHAN uskomattomalta, että kolme kuukautta on melkein jo vierähtänyt ja aika New Yorkissa lähestyy loppuaan. Tämä viikko on luonnollisesti täyteen ahdettu kaikkia niitä juttuja, joita en ole harjoittelun aikana täällä vielä ehtinyt tehdä. Nykki on siitä hassu paikka, ettei täällä tunnu koskaan olevan tarpeeksi aikaa, aina jää jotain, jota ei ehdi tehdä. Tämän viikon ohjelmaan kuuluu muun muassa jokunen museo, musikaali, brunssi, juhlintaa, töitä, pakkaamista ja kaikkea muuta mahdollista. Viikko kruunautuukin siihen, että sunnuntaina tänne tulee se viimeinen, niin tärkeä ja kovin rakas vierailija. Aikani täällä päättyy vajaan kahden viikon lomaan, jonka aikana on edelleen tarkoitus käydä läpi sitä ”tekemättömien juttujen” listaa, joka vielä tällä hetkellä tuntuu ihan loputtomalta.  

torstai 12. toukokuuta 2011

Todellisuus on elokuvaa ihmeellisempää

Onkohan ketään, jolla ei olisi elokuvista muodostunutta mielikuvaa New Yorkista? Seuraavaksi pari elävää esimerkkiä siitä, miten elokuvat ja arki saattavat joskus olla hieman eri sävyisiä…

Todellinen NewYork-hetki on aamuisin, jolloin ihmiset kävelevät töihin kahvi kädessä, auringon paisteessa pitkin 5th Avenueta. Todellisuudessa kohtaukseen voi lisätä todennäköisimmin vesisateen ja sen että kaikilla on aivan mieletön kiire. Kahvin juominen on osoittautunut kävellessä aika lailla hankalaksi, kun yrität samalla pallotella mukin (johon unohdit laittaa sen pikku pahvin palan, joka estää sormia palamasta), laukun ja sateenvarjon kanssa. Ja onpa tilanne kerran jos toisenkin johtanut siihen, ettei takki ole kahvilta välttynyt. Muuutta, ei se läikyttäminen kai niin suuri juttu ole, taitaapa samaiselle takille olla joskus jotain muutakin kaatunut… 

Seuraava esimerkki ei suoranaisesti ole elokuvasta, mutta verrataanpa kuitenkin. Greyn anatomiassa hissistä on tullut paikka, jossa romantiikka sihiää ja rakkaus roihuaa. Seriously? Yrittäkääpä elää residenssissä, jossa asuu satapäin ihmisiä ja kaksi huonosti toimivaa hissiä. Minne tahansa menetkin, hissin odotteluun kannattaa varata paljon aikaa. Osa tytöistä on jo niin turhautuneita hissien toimimattomuuteen, että useimpiin kerroksiin on raahattu käytäville tv-huoneesta tuolit.

Jokainen on varmasti nähnyt kohtauksen, jossa läheiset, rakkaat, tutut, ystävät… näkevät toisensa uudelleen pitkän ajan jälkeen. Kohtaukseen kuuluu sopiva musiikki, paljon haleja ja kyyneleitä. Voin kertoa, että näissä tilanteissa todellisuus tOdeLlA voittaa! Pääsiäisenä oli ihanaa viettää aikaa oman perheen parissa ja parasta oli ettei pelkästään ensimmäinen kymmenen minuuttia ollut mukavaa, vaan ihanuutta riitti koko vierailun ajan. Tällä hetkellä odotan kuumeisesti tulevaa iltaa, sillä tänään saan tänne uuden satsin vieraita! Porukka koostuu tällä kertaa Susanna-äidistä (kyllä, toistamiseen!), Jarna-serkusta ja Helena-tädistä! Saapa nähdä mitä tästä kaupungista on tämän viikonlopun jälkeen enää jäljellä!

maanantai 2. toukokuuta 2011

Arkea, rakkaita vieraita ja wappuhuumaa

Viimeinen kuukausi korkattu! Huhtikuuta voisi kaiken kaikkiaan kuvailla arjen asettumisella, mihin on luonnollisesti mahtunut yhtä jos toista jännitysmomenttia ja New York -hetkeä.

Pääsiäinen sujui miellyttävissä merkeissä, kun sain kevään ensimmäiset vieraat luokseni. Pitkään sitä oli odotettukin! Vieraina olivat siis äiti, isä ja Vololoo-Vompatti (a.k.a. Jaani). Oli tosi kivaa näyttää heille niin omat hoodit, tutut ruokapaikat, newyork-kaverit kuin muutenkin kokeilla matkaoppaan roolia. Vieraat jakaantuivat kahteen leiriin mielipiteissään siitä, miten amerikkalaistunut olin. Jos perheen päältä kysyttiin (nii-i, kumpis se nyt onkaan) oli Suomineito muuttunut amerikkalaiseksi kiljukurkuksi, vaikka onneksi se vastakkainen mielipidekin löytyi, jonka mukaan ihan sama tyttö sieltä New Yorkin sykkeestä löytyi. Yksi viikonlopun hauskimmista hetkistä tuli eteen näyttäessäni Kotikontua poppoolle. Residenssiin tosiaan kun ei miehiä poikaystävien muodossa huolita, sai Jaani esiintyä muiden mukana Mikko Pykäläniemenä. Täydestä meni!

Huhtikuu sai arvoisensa päätöksen niin (kuinkakohanmonennen) synttärijuhlien sekä wappurientojen merkeissä. Niin sitä varmaan alakaa ikää tosiaan tulla, kun synttäreitä vietettiin hyvin rauhallisissa merkeissä hieman viiniä maistellen sekä herkkuja ja eRitTäiN hyvää kakkua syöden. Namnam! Ei sitä vaan ole Red Velvet Cakea parempaa. Onneksi ikä ei kuitenkaan vielä naamavärkissä näy, sillä papereita kysytään edelleen kaupan kassalta lähtien… Wappupäivä taas koostui luonnollisesti piknikistä Central Parkissa ja johan oli piknik! Suomalaisella jööllä päätettiin oikeen porukalla näyttää miten homma hoidetaan, mikä johtikin siihen, että meidät heitettiin ulos koko puistosta!

Että eipä muuta kun Toukokuun kujeisiin. Edessä on lämpimämpää säätä, lisää rientoja, lisää shOpPausTa ja kaiken muun lomassa ahkeraa työskentelyä.

torstai 14. huhtikuuta 2011

Känädä

Jokainen tarvitsee joskus vähän maustetta arkeen, joka kohdallani tarkoitti sitä, että hyppäsin viime viikonloppuna bussiin ja hurautin sillä Ottawaan. Ja olipa muuten viikonloppu!  Myönnettäköön että alkuun yöbussilla matkustaminen maasta toiseen tuntui ajatuksena aika huimalta, mutta matkat menivät paremmin kuin hyvin. Rajan ylitys luonnollisesti aiheutti (erityisesti takaisin tullessa) aikamoisia sydämentykytyksiä, mutta hengissä siitäkin selvittiin. 

Minilomani turistioppaana toimi Riikka (toinen kasvatustieteen alan ammattilainen Helsingistä), joka on pitänyt Kanadaa pystyssä viimeiset vuodet niin sekä Suomesta käsin kuin Ottawan päässä. Viikonloppuun luonnollisesti mahtui normaalia turistikamaa, kuten nähtävyyksiä, shoppausta (tuloksetta tosin, mikä kohdallani on aika harvinaista), MIELETTÖMIÄ hampurilaisia sekä luita muita herkkuja. Pääsin myös mukaan synttäreille, jonka teema oli sopivasti Sex and the City.  Jatkot pidettiin paikallisessa baarissa, jonne pääsi sisään ilman promoottoria (Go Canada!) ja jatkojen jatkot pidettiin viereisessä pikaruokalassa. Itse menin sinne hakemaan mahan täytettä, mutta sain omin silmin todistaa kuinka snägärillä käydään kanadalaisittain. Ruoan odottelu sujuu muuten aika paljon mukavammin kun saa taputtaa ja hurrata pöydillä tanssiville kavereille!

Viikonloppu oli ehdottomasti yksi parhaista täällä! Tutustuin tosi mukaviin ihmisiin, poltin naamani totaalisesti terassilla istuessa, yritin vähän opetella kanadalaista aksenttia ja sain läjäpäin uusia kokemuksia. Matkailu avartaa!!!

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Hallelujah!

No johan on, että täytyy lähteä Amerikkaan asti, että pääsee kirkkoon..!

Mutta anyways, kävin viime sunnuntaina elämäni ensimmäisen kirkossa kuuntelemassa gospel-musiikkia. Tilaisuus oli ihan mieletön! En muista koska viimeksi kaksi tuntia kirkossa olisi kulunut niin nopeasti. Mielessä ei edes kertaakaan käynyt katsoa kelloa! Luonnollisesti ”suurena” Nunnia ja Konnia -elokuvan fanina, yritin kovasti löytää kuorosta Whoopi Goldbergin ja jos tarpeeksi siristi silmiä (tai katsoi vähän killiin) niin yksi kuoron jäsen näytti kyllä vähän häneltä, tai jos ei muuta niin ainakin siskolta. Musiikin lisäksi sain todistaa niin jäsenien AMEN-huudot ja yksi täti innostui yhden laulun aikana niin maan p********sti, että nousi seisomaan ja lauloi melkein kovempaa kuin kuoro!

Kirkko, jossa kävin sijaitsee Harlemissa, joten tilaisuuden jälkeen sain kaveriltani vielä private tourin Harlemin läpi (tosi jees, eika pelottanut e-e-e-e-i sitten yhtään). Harlemin jälkeen tour jatkui Morningside Heightsissa, jossa sijaitsee esimerkiksi Columbia University, sekä liuta muita kouluja. Keplottelimme sisään yhteen kouluun ja oli tosi mielenkiintoista nähdä minkälaiselta yliopisto näyttää sisältä päin täälläpäin maailmaa.

Päivä jatkui brunssilla (nam), joka grade margaritojen jälkeen taas jatkui Happy Hourilla läheisessä baarissa, joka loppui siihen että joidenkin valkoviini, olut ja kuohari lasillisten välissä (onneksi) muistimme päivän edelleen olevan sunnuntai... Suosittelen!

torstai 31. maaliskuuta 2011

Kummallisuuksia vai normaalia arkipäivää?

Siis mitä, ensimmäinen kuukausi on jo takana! Täällä aika ei vain mene, juokse, lennä tai jotain muuta, se menee niin nopeasti ettei sille löydy sanallista vastinetta..!

Olen huomannut että suuri osa blogistani näyttää rakentuvan amerikkalaisten käytöstapojen ihmettelylle, enkä tuota pettymystä tälläkään kertaa. Kerrataanpas mitä kummallista ja ihmeellistä parin viime viikon aikana onkaan tapahtunut. .. Ensinnäkin en ymmärrä sitä, miksi ihmeessä en voi kulkea edes noin yhtä kortteliväliä ilman että joku kysyy ohjeita miten pääsee paikkaan ö taikka c. Ja siis kummallista siinä on se, että kaikki tosiaan näkevät jo kilometrin päästä etten ole täkäläisiä. Vielä kummallisempaa on se, että kun ihmisiä neuvoo, että esimerkiksi yläkaupunki on tuolla suunnassa niin melkein aina seuraava kysymys on, että missä se alakaupunki sitten on. Siis selväähän se EI ole että ylä- ja alakaupunki ovat päinvastaisissa suunnissa???

Olen monesti joutunut aika hulluihin tilanteisiin käyttäessäni kalenteria. Arvatkaas onko kivaa kun töissä yksi tehtävistäni on esimerkiksi tapahtumien päivittäminen tai tilojen buukkaaminen ja täällähän kalentereissa viikon ensimmäinen päivä on sunnuntai, ei maanantai. Näissä tilanteissa voipi sitten miettiä minkä takia ei oikein osaa antaa kunnon syytä sille miksi joko itse tai joku toinen on väärässä paikassa väärään aikaan. Mutta kaikki taitaa olla hyvin siihen asti kunnes töihin menee vääränä päivänä, taikka aloittaa esimerkiksi viikonlopun vähän liian aikaisin!

Loppu kevennyksenä vielä julkkisten bongaus -päivitystä. Beatlesi havaittu viikko sitten kävelyttämässä koiraansa West Villagessa, eli kaikki fanit sinne ja vähän sassiin!

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Suomi, Irlanti, Espanja, Kiina… eiku siis Amerikka!

Välillä tuntuu vähän vaikealta muistaa missä maassa sitä nyt oikeasti ollaan. Töissä kaikki pyörii Suomen ympärillä, oli kyse sitten työtovereista, työtehtävistä tai kielestä. Tällä viikolla taas vietettiin St. Patrcik´s Daytä, joka tarkoitti irlantilaisten valloittamaa Manhattania. Päivä oli ehkä yksi erikoisemmista kokemuksista tähän mennessä, menoa voisi luultavimmin verrata vappuaattoon ja Otaniemeen… Sen lisäksi että aamu aloitettiin aamu keppanalla (ei meillä asuntolassa tosin, älkää huoliko), oli kaupunki kuin vihreän aallon jäljiltä. Kaikki oli vihreää, bageleita myöten. Ja vihreä bageli ei muuten ollut kauhean houkuttelevan näköinen muistuttaessa ennemmin muovailuvahaa kuin jotain syötävää.  Ja tulihan se todistettua ihan omin silmin ettei suomalaiset ole ainoa kansa, jotka osaa ottaa olutta!

Espanjan väreily näkyy lähinnä asuntolassa. Tuntuu siltä, että Madridista kotoisin olevat tytöt ovat vallanneet koko talon. He ilmoittivatkin kohteliaasti pari päivää sitten ettei siinä montaa viikkoa mene ennen kun mäkin jo espanjaa puhun! Tytöt kuitenkin valittelevat sitä, että tässäkin kaupungissa on lähes mahdotonta oppia englantia, sillä joka paikassa heille aletaan suoraan puhua espanjaa, vaikka kuinka itse yrittäisi aloittaa englannilla. Kiinan taas löysin eilen iltapäivällä Little Italyn kortteleita etsiessäni. Päädyin lopulta Canal Streetin surullisen kuuluisalle ostoskadulle, joka on siis New Yorkin versio Kiinan tinkimiskujista. Ja voi niitä myyjä poloisia kun ne luulivat voivansa höynäyttää niin pikkuiselta ja viattomalta näyttävää tyttöä! Toisin kävi! Onneksi kuitenkin Amerikkakin on aina tarvittaessa löydettävissä. Jos muuta ei keksi niin voi mennä joka korttelista löytyvään pizzeriaan, tai vaikka esim. Starbucksiin. Tai sekin kyllä riittää kun kadulla astelee vastaan Lindsey Lohan. Silloin tietää olevansa New Yorkissa.

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Voi voi niitä amerikkalaisia!

Mä en voi uskoa että kaksi ensimmäistä viikkoa alkaa olla jo takana! Aikaa menee huiman nopeasti, tuntuu ettei ole ehtinyt tehdä vielä yhtään mitään. Mutta ei sekään kyllä totta ole. Otetaan tähän väliin pikakertaus kaikista ”must” turistijutuista, joita tähän mennessä on tullut hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Ensinnäkin, taksi on otettu vauhdista erittäin newyork-style. Eikä edes tarvinnut yhtään vilauttaa säärtä, very good! Kaljaa on juotu kadulla ruskeasta paperipussista (silmät selässä samalla kun sydän jyskytti satasta) ja pelko oli huima että ahkerat lainvalvojat tulee antaa piiskaa. Mitä ei onneksi tapahtunut. Kaikkia ruokajuttuja ei edes kannata alkaa luetella, paitsi on ihan pakko mainita, että söin tänään elämäni parasta juustokakkua. Ja Mikolle ihan vaan tiedoksi etten kysynyt oliko siinä kakkupalassa ne kuuluisat 1500 kaloria, mutta maun perusteella se saattoi kyllä olla ihan mahdollista. Perus nähtävyys-setti on osaltaan vielä käymättä läpi. Oon tähän mennessä vältellyt sadetta paljolti sisätiloissa ja luonnollisesti aurinkoisena lauantaipäivänä istun edelleen sisällä kirjoittamassa blogiani…!

Kellekään ei varmaan tule yllätyksenä se, että amerikkalaisilla on yksi jos toinenkin hassu tapa (suomalaisin silmin katsottuna). Esimerkiksi jalkasilla kulkevat eivät näytä piittaavan niin jalkakäytävistä, valoista kuin oikeastaan liikenteestäkään. Omituinen suin päin kadun ylittäminen on taas johtanut siihen, että joillekin onnellisille poliisisedille on annettu ainoaksi tehtäväksi auttaa rattaita työntäviä naisia, yllätys yllätys, kadun yli! Toinen erikoisuus löytyy myös jalkakäytäviltä. En nimittäin muista kertaakaan nähneeni elokuvissa jalkakäytävien olevan täynnä hervottoman kokoisia mustia jätesäkkejä. Paikallinen kierrätys näyttää tapahtuvan niin, että jengi kantaa kamansa talojen eteen ja toivoo että ne jossain vaiheessa siitä noudetaan. Näky on siis yleinen ihan esimerkiksi pitkin 5th Avenueta. Ja Manhattanin väellä näyttää olevan joku yliluonnollinen ”turistin haistaa jo kaukaa -ominaisuus”. Täällä ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin OLLA ja kaikki tietävät ettet ole täkäläisiä. Mutta vielä hassumpaa on se, että jokainen täkäläinen luulee että tämä tyttö on Hollannista!

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Can I get a Blue Moon, please!

Ensimmäisen viikon aikana on paljastunut pienempiä ja suurempia uusia puolia kotikaupungistani. Ensinnäkin New Yorkissa asuu ihan normaaleja ihmisiä (kuvitelkaa), hanavettä voi juoda (ja maistuu vielä ihan hyvältä) ja kaupunki tuntuu olevan aivan hullaantunut käytössä kulahtaneesta Hennesin oranssista villakangastakistani (muotitietoista?).

Yksi suurimmista yllätyksistä on ollut erikoiset kirjoittamattomat säännöt, jotka koskevat baareissa käymistä. Etenkin jos et ole sattunut syntymään esimerkiksi Sarah Jessica Parkerina, vaan ihan tavallisena pulliaisena. Jos saarella haluaa mennä klubiin, on tavallisilla tallaajilla periaatteessa kolme vaihtoehtoa, yksi on hankkia porukalle promoter, (tiedän, että niinku hä??) joka vie etukäteen sovitun porukan baariin sisään, törkkäsee ne pöytään ja laittaa pullon porukan eteen tyhjennettäväksi. Toinen tapa on hankkiutua kummalliselle mailing listille (top secret) ja kolmas tapa on tuntea klubeilla työskenteleviä. Kuulostaa hyvältä, eikö? Tästä huolimatta baarit onneksi ottavat kyllä maksavia asiakkaita vastaan, kuten myös eri ruokapaikat ja kahvilat, joista saa esimerkiksi margaritoja kolmella taalalla…

Muuutta ei se mitään. Huomenna täällä vietetään New Orleansin tapaan Mardi Grasta, joka siis käytännössä tarkoittaa juhlintaa, helmien lentelyä, paraateja ja halpaa olutta. Päivää kutsutaan myös nimellä Fat Tuesday (älkää kysykö miksi). Ja huomista seuraa Ash Wednesday (ostakaa turistiopas, jos haluatte tietää miksi). Että eiköhän täällä saa ihan tarpeeksi juhlittua!!

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Ensimmäiset päivät

Ensimmäisten päivien aikana on ainakin se tullut selväksi, miksi New Yorkin lempinimi on the Big Apple. Tällainen pieni suomalainen citygirl (?) tuntee helposti itsensä aika pieneksi osaksi suuren kaupungin vilinää. Ympärillä sattuu ja tapahtuu kaiken aikaa. Liikenteestä johtuvat äänet eivät hiljene yöksi ja jos siihen ei sattumoisin herää, niin ei se vielä mitään. Huoneeni patteri on ottanut tavakseen herättää öisin ääntelemällä kaikin mahdollisin tavoin… 

The Village on asuinpaikkana tosi mukavan tuntuinen. Yksi parhaista puolista on se, että aika moni julkimo asuu täällä. Ja olenhan sitten luonnollisesti bongannut jo pari! Kaikki jotka tietävät miten yleensä reagoin julkkiksiin (esim. kerran nähdessäni Kirkan Helsingissä huusin niin kovaan että itse Herra Kirkakin kuuli ja meni vähän tapahtuneesta hämilleen) voivat tässä kohtaa huokaista helpotuksesta, sillä olen jo omaksunut newyorkilaisen asenteen ja kävellyt coolisti ohi samalla kun olen tehnyt pieniä riemun kiljahduksia mielessäni. Kuulin eilen töissä että Sex and the Cityn Mr. Big liikuskelee naapurustossamme, joten täytyy olla tarkkana!


maanantai 28. helmikuuta 2011

Matka alkaa

Ookei, täällä sitä sitten ollaan. Lentomatka sujui suhteellisen mukavasti, mitä nyt Lontoon lennolla takana istuvat kakarat pitivät hauskaa mun penkin kanssa potkimalla ja rökittämällä sitä läpi lennon (huomautukset, tuimat katseet jne. eivät vaikuttaneet heihin millään tavalla) ja yrittäessäni nousta New Yorkin koneeseen Lontoossa lentolippu alkoi ulvoa portilla ja mut ohjattiin erilliseen turvatarkastukseen (you have been randomly selected by Homeland Security…). Pääsin kuitenkin perille asti ja ensimmäinen aamu uudessa kodissa on takana.

Asun seuraavat kolme kuukautta Greenwich Villagessa Pelastusarmeijan naisten residenssissä yksiössä, jossa on siis yksi huone (heh) ja oma vessa (nice). Huone on kuudennessa kerroksessa ja rakennuksessa on myös esimerkiksi kirjasto, kahvila, terassi katolla ja lounge. Keittiötä ei huoneessa ole, ruoka kuuluu huoneen hintaan, jota saa kaksi kertaa päivässä. Kävin jo aamiaisella ja se oli aika positiivinen yllätys mm. hedelmiä, kananmunia kaikin tavoin valmistettuna, leipää, puuroa, muroja ja juomat päälle. Esimerkiksi Jonnan mainostamat leivonnaiset tai pitsat eivät tämän talon aamiaisiin nähtävästi kuulu. J Kaikkea saa ottaa aika runsaasti, joka siis totta kai johti silmillä syömiseen ja ihan nolostuneena noin puolen annoksen palauttamiseen.

Loppukevennyksenä hassuja sattumia nyt vielä lyhyen matkan varrelta. Ensimmäisenä ongelmana huoneestani poistuessa oli se, etten saanut millään huoneen ovea kiinni. Yritin siinä sitten hikisenä rämpyttää pyöreää ovenkahvaa avaimella kunnes kysäisin naapureilta miten ihmeessä he ovat saaneet oven kiinni ja lyhyen ihmettelyn jälkeen näyttivät miten homma hoidetaan. Toisen kerran tunsin itseni aika neliöksi aamulla suihkun jälkeen, kun en sitäkään osannut laittaa kiinni. Nooh, onneksi vesilaskuja ei tarvitse erikseen maksaa, sillä meni siinäkin jonkinmoinen tovi ennen kuin äkkäsin miten se toimii…