Viimeinen viikko

Siis mitä, vika työviikko menossa? Ei voi olla totta! 

Kävin viime lauantaina Philadelphiassa katsastamassa miltä lähikylä näyttää ja kivaa oli. Hurautin kaverin kanssa aamulla Phillyyn päin ja olimme vaivaisen kahden tunnin ajomatkan jälkeen jo perillä (pisteitä siitä, että lähdimme klo 7 aamubussilla LAUANTAI aamuna!). Bussissa sain ehkä New York -matkani parhaimman kohteliaisuuden. Vieressäni istunut mies kysyi parin lauseen jälkeen, onko neiti sattumoisin Venäjältä kotoisin. Se nimittäin kuulostaa se neidin aksentti sellaiselta. Ja niin siinä vaan kävi, että kolmen kuukauden Amerikan matkailun jälkeen aksentti on vaihtunut suomalaisesta venäläiseen. Ei varmaan onnistu ihan joka likalta!

 Lauantain matka jatkui sillä, että meillä oli paikan päällä tarkoituksena suunnistaa Visitors Centreen, josta oli tarkoitus saada karttaa ja sen sellaista, päivän ohjelman helpottamiseksi. Neuvokkaina tyttöinä sitten kysyimme ensimmäiseltä bussiaseman työntekijältä suuntaa kyseiseen paikkaan ja lähdimme matkaan. Parin korttelin päästä löysimme perille ja olimme hyyyvin tyytyväisiä itseemme. Menimme rakennukseen sisään ja ensimmäiseksi ihmettelimme, että miksi ihmeessä paikka on täynnä silmälaseja ja karttoja ei näkynyt missään. Nooh, olimmekin vahingossa menneet paikkaan nimeltä Vision Centre, jossa siis myytiin silmäläseja! Mutta ei ollut sen suurempi juttu, emme kuulemma olleet ensimmäisiä, jotka ovat olleet yhtä huuli pyöreinä samaisessa silmälasikaupassa. Saimme uudet ohjeet ja jatkoimme matkaa naurun kippurassa. Päivä oli kaiken kaikkiaan tosi onnistunut, kävimme katsomassa kaikki keskeisimmät nähtävyydet, sää oli ihana ja lopulta jalat aivan totaalisen kuolleet kävelemisestä.

Nyt tosiaan viedään viimeistä työviikkoa. Tuntuu IHAN uskomattomalta, että kolme kuukautta on melkein jo vierähtänyt ja aika New Yorkissa lähestyy loppuaan. Tämä viikko on luonnollisesti täyteen ahdettu kaikkia niitä juttuja, joita en ole harjoittelun aikana täällä vielä ehtinyt tehdä. Nykki on siitä hassu paikka, ettei täällä tunnu koskaan olevan tarpeeksi aikaa, aina jää jotain, jota ei ehdi tehdä. Tämän viikon ohjelmaan kuuluu muun muassa jokunen museo, musikaali, brunssi, juhlintaa, töitä, pakkaamista ja kaikkea muuta mahdollista. Viikko kruunautuukin siihen, että sunnuntaina tänne tulee se viimeinen, niin tärkeä ja kovin rakas vierailija. Aikani täällä päättyy vajaan kahden viikon lomaan, jonka aikana on edelleen tarkoitus käydä läpi sitä ”tekemättömien juttujen” listaa, joka vielä tällä hetkellä tuntuu ihan loputtomalta.  

Todellisuus on elokuvaa ihmeellisempää

Onkohan ketään, jolla ei olisi elokuvista muodostunutta mielikuvaa New Yorkista? Seuraavaksi pari elävää esimerkkiä siitä, miten elokuvat ja arki saattavat joskus olla hieman eri sävyisiä…

Todellinen NewYork-hetki on aamuisin, jolloin ihmiset kävelevät töihin kahvi kädessä, auringon paisteessa pitkin 5th Avenueta. Todellisuudessa kohtaukseen voi lisätä todennäköisimmin vesisateen ja sen että kaikilla on aivan mieletön kiire. Kahvin juominen on osoittautunut kävellessä aika lailla hankalaksi, kun yrität samalla pallotella mukin (johon unohdit laittaa sen pikku pahvin palan, joka estää sormia palamasta), laukun ja sateenvarjon kanssa. Ja onpa tilanne kerran jos toisenkin johtanut siihen, ettei takki ole kahvilta välttynyt. Muuutta, ei se läikyttäminen kai niin suuri juttu ole, taitaapa samaiselle takille olla joskus jotain muutakin kaatunut… 

Seuraava esimerkki ei suoranaisesti ole elokuvasta, mutta verrataanpa kuitenkin. Greyn anatomiassa hissistä on tullut paikka, jossa romantiikka sihiää ja rakkaus roihuaa. Seriously? Yrittäkääpä elää residenssissä, jossa asuu satapäin ihmisiä ja kaksi huonosti toimivaa hissiä. Minne tahansa menetkin, hissin odotteluun kannattaa varata paljon aikaa. Osa tytöistä on jo niin turhautuneita hissien toimimattomuuteen, että useimpiin kerroksiin on raahattu käytäville tv-huoneesta tuolit.

Jokainen on varmasti nähnyt kohtauksen, jossa läheiset, rakkaat, tutut, ystävät… näkevät toisensa uudelleen pitkän ajan jälkeen. Kohtaukseen kuuluu sopiva musiikki, paljon haleja ja kyyneleitä. Voin kertoa, että näissä tilanteissa todellisuus tOdeLlA voittaa! Pääsiäisenä oli ihanaa viettää aikaa oman perheen parissa ja parasta oli ettei pelkästään ensimmäinen kymmenen minuuttia ollut mukavaa, vaan ihanuutta riitti koko vierailun ajan. Tällä hetkellä odotan kuumeisesti tulevaa iltaa, sillä tänään saan tänne uuden satsin vieraita! Porukka koostuu tällä kertaa Susanna-äidistä (kyllä, toistamiseen!), Jarna-serkusta ja Helena-tädistä! Saapa nähdä mitä tästä kaupungista on tämän viikonlopun jälkeen enää jäljellä!

Arkea, rakkaita vieraita ja wappuhuumaa

Viimeinen kuukausi korkattu! Huhtikuuta voisi kaiken kaikkiaan kuvailla arjen asettumisella, mihin on luonnollisesti mahtunut yhtä jos toista jännitysmomenttia ja New York -hetkeä.

Pääsiäinen sujui miellyttävissä merkeissä, kun sain kevään ensimmäiset vieraat luokseni. Pitkään sitä oli odotettukin! Vieraina olivat siis äiti, isä ja Vololoo-Vompatti (a.k.a. Jaani). Oli tosi kivaa näyttää heille niin omat hoodit, tutut ruokapaikat, newyork-kaverit kuin muutenkin kokeilla matkaoppaan roolia. Vieraat jakaantuivat kahteen leiriin mielipiteissään siitä, miten amerikkalaistunut olin. Jos perheen päältä kysyttiin (nii-i, kumpis se nyt onkaan) oli Suomineito muuttunut amerikkalaiseksi kiljukurkuksi, vaikka onneksi se vastakkainen mielipidekin löytyi, jonka mukaan ihan sama tyttö sieltä New Yorkin sykkeestä löytyi. Yksi viikonlopun hauskimmista hetkistä tuli eteen näyttäessäni Kotikontua poppoolle. Residenssiin tosiaan kun ei miehiä poikaystävien muodossa huolita, sai Jaani esiintyä muiden mukana Mikko Pykäläniemenä. Täydestä meni!

Huhtikuu sai arvoisensa päätöksen niin (kuinkakohanmonennen) synttärijuhlien sekä wappurientojen merkeissä. Niin sitä varmaan alakaa ikää tosiaan tulla, kun synttäreitä vietettiin hyvin rauhallisissa merkeissä hieman viiniä maistellen sekä herkkuja ja eRitTäiN hyvää kakkua syöden. Namnam! Ei sitä vaan ole Red Velvet Cakea parempaa. Onneksi ikä ei kuitenkaan vielä naamavärkissä näy, sillä papereita kysytään edelleen kaupan kassalta lähtien… Wappupäivä taas koostui luonnollisesti piknikistä Central Parkissa ja johan oli piknik! Suomalaisella jööllä päätettiin oikeen porukalla näyttää miten homma hoidetaan, mikä johtikin siihen, että meidät heitettiin ulos koko puistosta!

Että eipä muuta kun Toukokuun kujeisiin. Edessä on lämpimämpää säätä, lisää rientoja, lisää shOpPausTa ja kaiken muun lomassa ahkeraa työskentelyä.

Känädä

Jokainen tarvitsee joskus vähän maustetta arkeen, joka kohdallani tarkoitti sitä, että hyppäsin viime viikonloppuna bussiin ja hurautin sillä Ottawaan. Ja olipa muuten viikonloppu!  Myönnettäköön että alkuun yöbussilla matkustaminen maasta toiseen tuntui ajatuksena aika huimalta, mutta matkat menivät paremmin kuin hyvin. Rajan ylitys luonnollisesti aiheutti (erityisesti takaisin tullessa) aikamoisia sydämentykytyksiä, mutta hengissä siitäkin selvittiin. 

Minilomani turistioppaana toimi Riikka (toinen kasvatustieteen alan ammattilainen Helsingistä), joka on pitänyt Kanadaa pystyssä viimeiset vuodet niin sekä Suomesta käsin kuin Ottawan päässä. Viikonloppuun luonnollisesti mahtui normaalia turistikamaa, kuten nähtävyyksiä, shoppausta (tuloksetta tosin, mikä kohdallani on aika harvinaista), MIELETTÖMIÄ hampurilaisia sekä luita muita herkkuja. Pääsin myös mukaan synttäreille, jonka teema oli sopivasti Sex and the City.  Jatkot pidettiin paikallisessa baarissa, jonne pääsi sisään ilman promoottoria (Go Canada!) ja jatkojen jatkot pidettiin viereisessä pikaruokalassa. Itse menin sinne hakemaan mahan täytettä, mutta sain omin silmin todistaa kuinka snägärillä käydään kanadalaisittain. Ruoan odottelu sujuu muuten aika paljon mukavammin kun saa taputtaa ja hurrata pöydillä tanssiville kavereille!

Viikonloppu oli ehdottomasti yksi parhaista täällä! Tutustuin tosi mukaviin ihmisiin, poltin naamani totaalisesti terassilla istuessa, yritin vähän opetella kanadalaista aksenttia ja sain läjäpäin uusia kokemuksia. Matkailu avartaa!!!

Hallelujah!

No johan on, että täytyy lähteä Amerikkaan asti, että pääsee kirkkoon..!

Mutta anyways, kävin viime sunnuntaina elämäni ensimmäisen kirkossa kuuntelemassa gospel-musiikkia. Tilaisuus oli ihan mieletön! En muista koska viimeksi kaksi tuntia kirkossa olisi kulunut niin nopeasti. Mielessä ei edes kertaakaan käynyt katsoa kelloa! Luonnollisesti ”suurena” Nunnia ja Konnia -elokuvan fanina, yritin kovasti löytää kuorosta Whoopi Goldbergin ja jos tarpeeksi siristi silmiä (tai katsoi vähän killiin) niin yksi kuoron jäsen näytti kyllä vähän häneltä, tai jos ei muuta niin ainakin siskolta. Musiikin lisäksi sain todistaa niin jäsenien AMEN-huudot ja yksi täti innostui yhden laulun aikana niin maan p********sti, että nousi seisomaan ja lauloi melkein kovempaa kuin kuoro!

Kirkko, jossa kävin sijaitsee Harlemissa, joten tilaisuuden jälkeen sain kaveriltani vielä private tourin Harlemin läpi (tosi jees, eika pelottanut e-e-e-e-i sitten yhtään). Harlemin jälkeen tour jatkui Morningside Heightsissa, jossa sijaitsee esimerkiksi Columbia University, sekä liuta muita kouluja. Keplottelimme sisään yhteen kouluun ja oli tosi mielenkiintoista nähdä minkälaiselta yliopisto näyttää sisältä päin täälläpäin maailmaa.

Päivä jatkui brunssilla (nam), joka grade margaritojen jälkeen taas jatkui Happy Hourilla läheisessä baarissa, joka loppui siihen että joidenkin valkoviini, olut ja kuohari lasillisten välissä (onneksi) muistimme päivän edelleen olevan sunnuntai... Suosittelen!

Kummallisuuksia vai normaalia arkipäivää?

Siis mitä, ensimmäinen kuukausi on jo takana! Täällä aika ei vain mene, juokse, lennä tai jotain muuta, se menee niin nopeasti ettei sille löydy sanallista vastinetta..!

Olen huomannut että suuri osa blogistani näyttää rakentuvan amerikkalaisten käytöstapojen ihmettelylle, enkä tuota pettymystä tälläkään kertaa. Kerrataanpas mitä kummallista ja ihmeellistä parin viime viikon aikana onkaan tapahtunut. .. Ensinnäkin en ymmärrä sitä, miksi ihmeessä en voi kulkea edes noin yhtä kortteliväliä ilman että joku kysyy ohjeita miten pääsee paikkaan ö taikka c. Ja siis kummallista siinä on se, että kaikki tosiaan näkevät jo kilometrin päästä etten ole täkäläisiä. Vielä kummallisempaa on se, että kun ihmisiä neuvoo, että esimerkiksi yläkaupunki on tuolla suunnassa niin melkein aina seuraava kysymys on, että missä se alakaupunki sitten on. Siis selväähän se EI ole että ylä- ja alakaupunki ovat päinvastaisissa suunnissa???

Olen monesti joutunut aika hulluihin tilanteisiin käyttäessäni kalenteria. Arvatkaas onko kivaa kun töissä yksi tehtävistäni on esimerkiksi tapahtumien päivittäminen tai tilojen buukkaaminen ja täällähän kalentereissa viikon ensimmäinen päivä on sunnuntai, ei maanantai. Näissä tilanteissa voipi sitten miettiä minkä takia ei oikein osaa antaa kunnon syytä sille miksi joko itse tai joku toinen on väärässä paikassa väärään aikaan. Mutta kaikki taitaa olla hyvin siihen asti kunnes töihin menee vääränä päivänä, taikka aloittaa esimerkiksi viikonlopun vähän liian aikaisin!

Loppu kevennyksenä vielä julkkisten bongaus -päivitystä. Beatlesi havaittu viikko sitten kävelyttämässä koiraansa West Villagessa, eli kaikki fanit sinne ja vähän sassiin!

Suomi, Irlanti, Espanja, Kiina… eiku siis Amerikka!

Välillä tuntuu vähän vaikealta muistaa missä maassa sitä nyt oikeasti ollaan. Töissä kaikki pyörii Suomen ympärillä, oli kyse sitten työtovereista, työtehtävistä tai kielestä. Tällä viikolla taas vietettiin St. Patrcik´s Daytä, joka tarkoitti irlantilaisten valloittamaa Manhattania. Päivä oli ehkä yksi erikoisemmista kokemuksista tähän mennessä, menoa voisi luultavimmin verrata vappuaattoon ja Otaniemeen… Sen lisäksi että aamu aloitettiin aamu keppanalla (ei meillä asuntolassa tosin, älkää huoliko), oli kaupunki kuin vihreän aallon jäljiltä. Kaikki oli vihreää, bageleita myöten. Ja vihreä bageli ei muuten ollut kauhean houkuttelevan näköinen muistuttaessa ennemmin muovailuvahaa kuin jotain syötävää.  Ja tulihan se todistettua ihan omin silmin ettei suomalaiset ole ainoa kansa, jotka osaa ottaa olutta!

Espanjan väreily näkyy lähinnä asuntolassa. Tuntuu siltä, että Madridista kotoisin olevat tytöt ovat vallanneet koko talon. He ilmoittivatkin kohteliaasti pari päivää sitten ettei siinä montaa viikkoa mene ennen kun mäkin jo espanjaa puhun! Tytöt kuitenkin valittelevat sitä, että tässäkin kaupungissa on lähes mahdotonta oppia englantia, sillä joka paikassa heille aletaan suoraan puhua espanjaa, vaikka kuinka itse yrittäisi aloittaa englannilla. Kiinan taas löysin eilen iltapäivällä Little Italyn kortteleita etsiessäni. Päädyin lopulta Canal Streetin surullisen kuuluisalle ostoskadulle, joka on siis New Yorkin versio Kiinan tinkimiskujista. Ja voi niitä myyjä poloisia kun ne luulivat voivansa höynäyttää niin pikkuiselta ja viattomalta näyttävää tyttöä! Toisin kävi! Onneksi kuitenkin Amerikkakin on aina tarvittaessa löydettävissä. Jos muuta ei keksi niin voi mennä joka korttelista löytyvään pizzeriaan, tai vaikka esim. Starbucksiin. Tai sekin kyllä riittää kun kadulla astelee vastaan Lindsey Lohan. Silloin tietää olevansa New Yorkissa.